Synnytyskertomukseni

Kuten kaikki minulle sanoivat; ei yksikään vauva ole vatsaan jäänyt. Eikä jäänyt meidänkään vaan saapui Turun yliopistollisen keskussairaalan turvissa perjantaina 17.5 kello 00.19. Hän oli TYKSissä päivän ensimmäinen syntyjä.

Kaikki alkoi siitä kun tiistaina jouduin taas prenalle tarkkailuun korkeitten verenpaineiden vuoksi. Olin sitä toivonut käynnistyksen toivossa, mutta osastolla ollessani oloni oli jatkuvasti pessimistinen ja pelkäsin joutuvani takaisin kotiin vahvempien verenpainelääkkeiden kanssa. Miedommat eivät olleet tehneet mitään - päinvastoin tuntui että paineet olivat lääkkeen käytön myötä kasvaneet.

Keskiviikkoaamuna pääsin toiveikkaana lääkärille, joka sitten totesikin, ettei labrat olleetkaan tulleet joten eikun takaisin odottelemaan. Tunsin itseni niin petetyksi, että puhkesin huoneessani totaalisen holtittomaan itkuun, jonka kätilökin oli pannut merkille.. Hän kertoi vielä erikseen maininneensa lääkärille käynnistystoiveeni ja pahoitteli ettei hän voinut auttaa enempää. Päätöksen tekisi luonnollisesti lääkäri, minkä minäkin ymmärsin, mutta yliväsyneenä hormonikimpaleena tunteitaan oli vaikea hallita ja hillitä.

Odottavan aika oli pitkä. Lopulta pääsin yhden aikaan uudelleen lääkärille, joka oli asiaani selvitellyt toisen erikoislääkärin kanssa. Valinta olisi kuulemma minun: joko lähden kotiin vahvempien lääkkeitten kanssa tai sitten aletaan käynnistellä. Valinta ei ollut vaikea. Ja siltä samalta istumalta lääkäri asensi ballongin. Ei järin mukava toimenpide joskaan ei myös millään tavalla kivulias tai hankala. Ikävintä oli kulkea kankea letku reittä vasten ja käydä sen kanssa esimerkiksi vessassa.

Ballonki toimi kuten toivottua ja alkoi kypsytellä kohdunsuuta. Supistukset alkoivat oikeastaan melko heti asentamisen jälkeen ja kestivät voimistuen aina seuraavan päivän aamuun, jolloin se poistettiin lääkärin toimesta. Ja koska toivottua kypsymistä oli tapahtunut, pääsin siirtymään synnytysosastolle kello. 9.30. Mies ehti paikalle kello 9.45.

Seuraavat 14 tuntia odoteltiinkin sitten, että alkaisi tapahtua. Eikä kovin kivuttomassa tilassa, sillä spontaanit supistelut ja poltot alkoivat lähes välittömästi ballongin poiston jälkeen. Synnytyshuoneessa olin jo niin kipeä, että aloitin kivunlievityksen istumalla suihkussa hieman yli tunnin. Se auttoi ensihätään, muttei loputtomiin. Sitten siirryin kokeilemaan ilokaasua ja tiedänpähän nyt että se ei ole minua varten. Se ei auttanut minua missään määrin, lisäsi vain ahdistustani.

Sitten kokeiltiin kohdunkaulan puudutusta, mikä sekin osoittautui liian laimeaksi. Ensimmäisen helpotuksen toi aivan ihana anestesialääkäri, joka asensi epiduraalikatetrin. Epuduraalia sain siis avautumisvaiheessa kaksi annosta ja lisäksi  jotain kipulääkettä ylläpitoannoksena kipupumpun kautta. Näillä tropeilla hengailin suht mukavassa euforiassa aina siihen asti, että kätilö yhtäkkiä totesi ponnistusvaiheen alkaneen.

Synnytys ei mennyt aivan kuin olisi voinut toivoa, sillä pikkumies olikin raivotarjonnasta huolimatta ikään kuin hieman vinossa niin, että hartiat eivät tulleet pään kanssa samassa linjasssa vaan poikittain. Ja tämähän aiheutti sen, etten saanut häntä ponnistettua ulos ja käyrät alkoivat laskea. Sitten sisään alkoikin lapata porukkaa hoitajia ja lääkäreitä myöten. Pikkuinen syntyi lopulta imukuppiavusteisena, mikä sekään ei ollut täysin helppoa. Imukuppi irtosi kaksi kertaa ja jo pelkästään sen äänen kuuleminen aiheutti niin järjettömän paniikliraivon, että lopulta sain kuin sainkin puskettua hänet loppuun saakka omilla voimillani. Väliliha valitettavasti jouduttiin leikkaamaan lapsen tilan kriittisyyden vuoksi, mutta olen luottavaisin mielin että sekin paranee aikanaan. 

Pikkuisen pää palautui imukupista hyvin pian normaaliksi, joskin ikävät jäljet ja ruhjeet siihen tottakai jäi. Nekin alkoivat sairaalassa olon aikana olla niin hyvin parantuneet, että kipulääkettä hän ei enää tarvitse. 

Pikkuinen oli heti kovin virkeä ja avasi komeasti keuhkonsa. Enkä ole muuten koskaan nähnyt yhtä puhdasta vastasyntynyttä. Hän oli tainnut peseytyä lapsivedessä ennen tuloaan kun oli kuullut ettei täällä enää nykyään pestä vastasyntyneitä. ;)

Pituutta hänellä oli 51cm ja painoa 3735g. Pään ympärys 35,5cm.

Sain pidellä pientäni ihokontaktissa rauhassa, sitten hänet siirretiin ylpeän isänsä paidan alle, jotta minä sain syötävää ja pääsin pikapesulle. Omituisesti muuten tyystin kadoksissa ollut ruokahaluni palasi välittömästi synnytyksen jälkeen. 

Ja sitten siirryttiinkin lapsivuodeosastolle, jossa jatkettiin ihokontaktissa vielä muutama tunti. Osastolle saavuin neljän maissa ja mies lähti siitä kotiin toipumaan hänellekin varsin vaiherikkaasta ja raskaasta päivästä.

Hieman päänvaivaa ja murhetta aiheuttivat pikkuisen verensokerit, joita ei millään meinattu saada pysymään tarpeeksi korkeina. Se tietysti aiheutti ikävää raivoa ja huonoa oloa ja tästä syystä imetys on toistaiseksi jäänyt ja sairaalassa pieni sai lypsämäni maidon lisäksi lisämaitoa. Kolmantena päivänä verensokeritasot nousivat ja myös pikkuisen olo koheni niin, että tunnelma välillämme on ollut tyystin toinen.

Tänään pääsimme kotiin ja nyt tarkoituksena on alkaa harjoitella myös rinnalla oloa - joskin rintakumia on varmasti pakko käyttää kun kerran pulloon on jo ehditty tottua.

Tällainen on siis minun synnytystarinani. Se kuulostaa hurjalta ja olikin sitä, mutta loppujen lopuksi minulle jäi vain positiivinen mieli. Minusta pidettiin todella hyvää huolta ja kaikesta kerrottiin ymmärrettävästi. En traumatisoitunut enkä ole jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Taitaa olla totta se kun sanotaan, että pikkuisen rinnalle saaminen saa unohtamaan kaiken.